tiistai 15. joulukuuta 2015

Matkalle yksin, kaksin vai porukalla?

Sanottakoon se heti alkuun: en tykkää yhtään yksin matkustamisesta. Osa matkan hauskuudesta tulee siitä, että kokemukset pystyy jakamaan jonkun kanssa. Sama pätee mielestäni vaikkapa elokuvissa käymiseen. Paljon mukavampi katsoa elokuvaa, kun välillä voi supatella jotain vieressä istujalle. Ja toivottavaa tietenkin olisi, että se vieressä istuva henkilö olisi edes jotenkin tuttu. Muuten voi tulla aika omituisia tilanteita.

Olen pari kertaa ollut reissussa parhaan ystäväni kanssa, molemmilla kerroilla Lontoossa. Matkojen välissä kului 20 vuotta, mutta molemmilla kerroilla viihdyimme erinomaisesti toistemme seurassa - tietenkin, sitähän varten parhaat ystävät on - ja ennen kaikkea vietimme yhteistä aikaa molempien lempikaupungissa.

Kuvatilanteet parhaan ystävän kanssa menevät lähes aina näin. Hän on kameran takana, minä kuvattavana.
Tämä iski molempien huumorintajuun.


Kolmesti olen ollut matkalla äitini kanssa, aikuisiällä siis. Ensimmäinen matkani äidin kanssa oli ylioppilaslahjani, olimme viikon Lontoossa vuonna 1992. (Hmm, alan havaita jotain kaavaa tässä matkakohteen valinnassa...) Shoppailimme ja nautimme Lontoon keväästä. Edelleen muistan kotimatkalta, kun koko bussimatkan ajan Helsingistä Turkuun satoi räntää. Toukokuun alussa.

Vuonna 2008 matkustimme tammikuun lopussa Teneriffalle juhlistamaan äitini 60-vuotispäiviä. Matkaseurueena tuolloin äitini ja minun lisäksi olivat molempien puolisot. Tämä oli ensimmäinen etelänmatka äidilleni ja tuon jälkeen hän on halunnut suunnilleen joka vuosi tähän kaikkein pimeimpään aikaan Kanarian lämpöön ja valoon. Ja mikä ettei, sehän on mainio matkakohde etenkin melko kielitaidottomille eläkeläisille. Tai no, kyllä minun äitini suomea puhuu. Paljon.

Äitini puolisonsa kanssa Puerto de la Cruzissa.

Kesällä 2012 lähdimme samalla seurueella Kreetalle kesäkuun alussa. Jo tuolloin sää oli äidilleni hieman tukalan kuuma ja viikko riitti hyvin Kreikan kuuman auringon alla. Mukavia muistoja jäi tuostakin matkasta, suurin osa illoista kului korttia pelaten neljästään. Marjapussin ja laistocasinon pelaaminen sai ajan kulumaan myöhään iltaan. Välillä toki piti muistaa, että esim. ravintoloissa piti tulkata annokset, kovin monessa tavernassa ei suomenkielistä listaa ollut.

Näyttäisi olevan minun jakovuoroni...

Vuonna 2009 osuimme sattumalta Kreetalle samaan aikaan mieheni sisaren perheen kanssa, tämä ei siis ollut tiedossa vielä matkaa varatessa. He olivat matkalla viikon, me kaksi ja parina iltana kävimme yhdessä syömässä ja pelaamassa minigolfia. Emme ehkä jaksaisi isoa matkaseuruetta ihan koko kahta viikkoa, mutta tuolloin pari iltaa yhdessä toi hauskaa vaihtelua kahdenkeskiseen oloon ja eloon.

Matkalla juhlittiin sisarenpojan syntymäpäiviä.
Mikael täytti 12 vuotta matkan aikana.

Kuten äskeisestä jo saattoi lukeakin, parhaiten viihdyn matkoilla mieheni kanssa. Olemme hyvin samanhenkisiä matkustajia: viihdymme rannalla kirjan kanssa, välillä tosin täytyy vähän shoppailla ja makumme ruoan suhteen on varsin samanlainen, mieluiten edullisesti paikallisten suosimissa paikoissa. Jätämme mielihyvin kolmen tähden ravintolat muille.

Me molemmat haluamme aika samanlaisia asioita matkaltamme: aurinkoa, lämpöä ja kiireetöntä yhdessäoloa. Plussana romanttiset illalliset auringon laskiessa, tosin tähän seikkaan mieheni aina pöhähtää, että romantiikkaa muka. Vähän on tuollainen epäromanttinen jörrikkä.

Me Hanian keskustassa vuonna 2010.
Ja Kreetasta on tosiaan tulossa oma blogitekstinsä jossain vaiheessa...

Tosin huonoin puoli kahdenkeskisissä matkoissa on, että ainoat yhteiset kuvamme matkalta ovat yleensä hölmön näköisiä selfieitä. Onneksi miehellä on pitkä käsi ja aina silloin tällöin joku kuvista onnistuukin... Selfiekeppiä emme ole suostuneet hankkimaan. Risteilymme yhteydessä viime vuonna katselimme huvittuneina turisteja Venetsiassa ja Akropoliilla, jotka kulkivat joka paikassa kepit käsissään. Ehkä tässä näkyy keski-ikäisyytemme.

Tämä on eräs lempikuvistani meistä, otettu St Maartenissa rannalla Tapaninpäivänä 2013.
Ja kyllä meillä on jotain vaatettakin päällä, vaikka kuva ehkä muuta vihjaisi.

Sitä paitsi, en voisi kuvitellakaan kovin pitkää matkaa ilman miestäni. Useimmiten minulla on aivan järjetön ikävä häntä jo silloin, kun olemme yhden yön erossa. Nytkin odotan miestä kotiin pikkujouluista Helsingistä, jossa hän yöpyi eilen. Illalla tuli lähetettyä aika monta tekstiviestiä puolin ja toisin. Silloin harvoin, kun olen ilman häntä matkalla, soitamme toisillemme joka päivä ja illalla lähetämme vielä hyvän yön toivotuksia. Ehkei herra L olekaan ihan täysi jörrikkä.

Me nyt vaan kuulumme yhteen, ihan joka asiassa. Ja mikäs sen mukavampaa kuin jakaa maailmansa toisen samanlaisen kanssa.

Poikkeus vahvistaa säännön. Kuvan otti mieheni ystävä, jonka luona majailimme joulukuussa 2006.

Kenen kanssa sinä mieluiten lähdet matkalle? Tykkäätkö matkustaa isossa seurueessa vai yksin?





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä kommenttisi tai terveiset...